Terapia ja piikkikammo

Siitä lähtien, kun mä muutin kriisiperheeseen mä oon joutunut käymään tosi monen eri psykologin ja sen tapasen henkilön luona. Aina ne samat selittelyt mun menneisyydestä, siitä mahdollisesti johtuvista ongelmista ja suhteista sukulaisiin ja tuttuihin. Joo, onhan se ihan kiva välillä avatuu, mutta en kyllä oikeestaan ymmärrä, mitä hyötyä siitä on, että mä puhun jostain jutuista, jotka oon jo jättänyt taakse.

Mulle "suositeltiin" terapiaa, jossa kävisin kerran tai kaks viikossa, muutaman vuoden ajan. Se kuulosti mun mielestä liian paljolta, joten päädyin sellaseen terapiaan, joka ainakin alkuun kestää tän kevään ja joka on keskittynyt mun piikkikammoon, pistospelkoon, neulafobiaan, tai mikskä sitä nyt ikinä haluukaan kutsua.

Toi piikkikammo on tosi inhottava, ja haittaa aika paljon mun elämää. Tosi moni sanoo pelkäävänsä piikkejä, mutta ei vaan todellisuudessa pidä niistä. Rokotukset ja varsinkin verikokeet on mahdottomia, meen aina pakokauhun valtaan, en pysty edes olemaan samassa huoneessa, jos joltain muulta otetaan vaikka vaan sormenpäästä verikoe. Yleensä kukaan ei ota tota todesta, ja ei sitä varmaan voikkaan ymmärtää, jollei pelkää jotain niin paljon.

Mun varmaan suurin toive on, että mä pystyisin täysissä järjissä menemään verikokeisiin ja rokotuksiin niin, että ne saadaan hoidettua ilman, että joku pitää mua kiinni.
Tavallaan aika hassua.