Peruskoulu käyty !!

Tänään oli sitten peruskoulun viimeinen päivä. Tulee kauhea ikävä kaikkia, mutta iloa ja innostusta riittää!

Lukuaineiden keskiarvo mukavat 9.75 Jess!!

 Liisa.M ja minä.

 

 

Meijän luokan kripalaiset. Liisa.V, Liisa.M ja mä.

 

 Black Mamba. Liisa.V, Pihla, Magali, Liisa.M ja mä.

 

 

 Mummi, minä ja äiti.

 

 

Projektiviikon päätös

Oli hieno "cocktail-tilaisuus", joka tosin nyt meidän vuonna ei enää ollut kuin projektiviikon päätösjuhla, mutta silti kiva. Juhlassa siis esiteltiin projektiviikon tuotoksia muille yhdeksäsluokkalaisille ja heidän vanhemmilleen ja muille perheenjäsenille.

Itse tein romaanin käsikirjoituksen ja siitä julisteen. Työni oli esillä koulun ruokalassa muiden töiden kanssa ja  minulta myös kysyttiin pari kysymystä auditoriossa olleiden esitysten ohella.

Tässä juhlaporukkaa, oikealta vasemmalle: minä, Liisa.V, Pihla ja Liisa.M.

Muilla on kädessään kuppikakut, jotka eräs ysi oli projektinaan tehnyt ja lopuksi jakanut muille.

(Itse olin jo ehtinyt syödä omani)

Tässä vielä se, miltä työni esittelyssä näytti. (Vihkosia oli useampi)

 

Ja vielä tuo vihkonen tähän:

Tavallisen Ainutlaatuista.

Jokaisella on oma porukkansa. Melanie on ystävänsä Adenan kanssa porukassa, jossa kaikki ovat jollain tapaa erilaisia. Täytyy olla erilainen erottuakseen joukosta ja täytyy erottua joukosta ollakseen jotain. Se on Melanielle totuus, kunnes hän tapaa Millan, tavallista tavallisemman tytön, joka laittaa liikkeelle ajatuksen siitä, ettei välttämättä tarvitse olla erilainen ollakseen erityinen. Mutta miten Melanie voi olla Millan kanssa joutumatta porukkansa hylkäämäksi? Ja löytääkö Melanie lopulta itsensä paineiden ja odotusten viidakosta?

Melanie on stressaantunut ja harmissaan, eikä osaa nauttia elämästään. Hänellä on oma erilainen tyylinsä, johon kuuluvat kiharoille laitetut siniturkoosit hiukset, hameet, korkokengät,  söpöt paidat ja viimeistellyt meikit. Hän kyllä rakastaa tyyliään ja se on osa häntä, mutta se on vienyt vallan hänen elämästään. Melanien tyyli tekee hänestä erilaisen ja ilman sitä hän ei olisi mitään, tai niin hän ainakin kuvittelee, sillä hän on ystävänsä Adenan kanssa porukassa, jossa kaikki ovat jollain tapaa erilaisia. Se, että täytyy olla erilainen erottuakseen joukosta ja täytyy erottua joukosta ollakseen jotain on heille totuus. Myös Melanielle, kunnes hän tapaa Millan.

Milla sattuu matematiikan tunnilla päätymään Melanien pariksi. Melaniella on tunnilla vaikeuksia pysyä opetuksen perässä, joten Milla auttaa häntä. Apu on myös läksyissä tarpeen, niimpä he sopivat tapaavansa läksyjen merkeissä kerran viikossa. Melanien porukka ja Adena suhtautuvat huonosti Millaan porukoineen, niimpä Melanie päättää olla kertomatta tapaamisista heille.

Läksyjä tehdessä Melanien ja Millan keskustelut ajautuvat myös täysin kouluun liittymättömiin aiheisiin. Kun Milla kyselee Melanielta hänen mielenkiinnon kohteistaan hän ei aluksi osaa kertoa mitään, mikä ei liittyisi hänen tyyliinsä, mutta kun Milla vakuuttaa kaikilla olevan jotain ja pistää hänet miettimään tarkemmin hän huomaa itsestään erilaisia, yllättäviäkin puolia. Niimpä Melanie saa vielä kouluaineitakin tärkeämpää opetusta siitä, mitä todella on olla oma itsensä.

Melaniella alkaa kamppailu itseään ja ympäristön asettamia paineita ja odotuksia vastaan. Hän ostaa uusia, tyyliinsä sopimattomia vaatteita. Hän päättää laittaa vaatteet kouluun, epäröi, mutta pukee ne kumminkin päälleen ja lähtee. Kesken matkan hän kääntyy ja palaa vaihtamaan tavanomaiset vaatteensa. Muutaman päivän päästä sama tapahtuu uudelleen, mutta tällä kertaa Melanie unohtaa avaimensa kotiin, eikä pääse vaihtamaan vaatteitaan.

Koulussa kaikki huomaavat Melanien normaalista poikkeavat vaatteet. He ihmettelevät niitä, kommentoivat niitä ja kyseenalaistavat ne. Moni jopa järkyttyy äkillisestä muutoksesta. Adena varsinkin pitää vaatteita jonkinlaisena huonona pilana. Melanie masentuu kaikesta negatiivisesta huomiosta ja kotiin tullessaan heittää vaatteet samantein myttynä nurkkaan.

Seuraavana päivänä Melanie on koulussa hyvin hermostunut. Hän vilkuilee varuillaan ympärilleen ja tuntee jatkuvasti tuijotusta selässään. Koko tavallisesta ajatusmaailmastaan poikkeaminen kaduttaa häntä ja hän päättää peruuttaa tämänpäiväisen tapaamisensa Millan kanssa. Mutta kun hän  matikan tunnilla ottaa asian puheeksi Milla keskeyttää hänet heti todeten, että Melaniella on huolia, joista hänen täytyy kertoa.

Puhuminen helpottaa Melanien oloa ja Milla valaa häneen lisää itsevarmuutta. Sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat. Tärkeää on vain se, että itse on tyytyväinen. Vaikka Melanie sillä erää jättääkin muutoksen sikseen ajatus siitä jää yhä itämään hänen mieleensä.

Eräs matematiikan tunti loppuu ennen aikojaan ja koska sen jälkeen on ruokailu lähtee Melanie Millan kanssa ruokalaan. Milla ja hänen ystävänsä ovat tavallisia, eikä heihin normaalisti kiinnitä paljon huomiota, mutta Melanie huomaa, että heillä on mielenkiintoisia mielipiteitä ja ajatuksia.

Keskustelu tempaa Melanien mukaansa siinä määrin, että hän havahtuu siitä vasta, kun Adena koskee häntä olkapäähän. Adena on ärtynyt siitä, että Melanie on Millan pöydässä, mutta antaa asian olla sillä kertaa. Melanie siirtyy hänen kanssaan heidän vakio pöytäänsä, mutta muiden jutut kuulostavat turhanpäiväisiltä ja Millan ja hänen porukkansa pöytä kaihertaa Melanien mieltä.

Viikonloppuna Melanie ja Adena tapaavat, niinkuin aina joka toinen viikonloppu hiusten laiton merkeissä. He ovat sopineet tapaavansa Adenan luona ja Melanie käy ostamassa hiusvärin ennen sitä. Hän on kulkemassa kohti erikoisvärejä myyvää liikettä, mutta hetken mielijohteesta poikkeaakin tavarataloon ostamaan tavallisen värin.

Adena on järkyttynyt ja tuomitseva, mutta Melanie saa siitä vain lisää puhtia ja lyhyen kiistan jälkeen Adena laittaa hänelle värin.

("Mitä toi on?" Adena kysyy tuijottaen järkyttyneen ja epäilevän näköisenä kädessäni olevaa maantienharmaata hiusväri purkkia. "Ajattelin vaihtaa väriä vähän luonnollisempaan."
"Mitä? Ethän sä voi! Sun hiukset ja tyyli on sun juttu. Ne on se, mikä tekee susta erilaisen, ainutlaatuisen! Siis sä et vaan voi! " katson häntä kylmästi silmiin “Mä en vaan voi, vaan mä myös aijon!”)

Kun kummankin hiukset on laitettu he päättävät lähteä shoppailemaan yhdessä sillä on sateinen lauantai, eikä heillä ole muutakaan tekemistä. He kiertelevät kaupoissa, bongailevat kivoja vaatteita ja välillä joitain aivan kauheita. Heillä on todella hauskaa yhdessä ja he unohtavat aijemman pienen erimielisyytensä.

He käyvät syömässä ja Adenan täytyy käydä vessassa. Melanie sanoo käyvänsä sillä välin viereisessä kaupassa. Kun Adena ei ole paikalla hän katselee yksinkertaisia t-paitoja, huppareita, pitkähihaisia, housuja ja muuta sellaista. Hän nappaa mukaansa lökärit ja suuren pehmeän hupparin ja käy sovittamassa niitä. Ne ovat päällä ihmeen mukavat ja hän päättää ostaa ne.

Kun Melanie on kassalla ilmestyy Adena hänen viereensä. Iloisena Adena kysyy, mitä Melanie ostaa, mutta tuomitsee ostokset samantein. Melanie suuttuu ja lähtee paikalta, eivätkä he enää puhu viikonlopun aikana.

(“Mitäs löytyi?” Adena hihkuu iloisesti ottaen minua käsivarresta kiinni. “Lökärit ja huppari.” vastaan hymyillen hieman ja osoitan ostoksiani. Adenan ilme hyytyy ja hän päästää kädestäni irti. “Miten niin lökärit?” Adena kysyy hämmentyneenä vino hymy huulillaan kuin toivoen, että vitsailen. “Eihän ne oo ollenkaan sun tyylii!” nyt sävy on jo moittiva. “No nyt on!” tiuskaisen ja marssin ulos kaupasta)

Maanantaina koulussa Melanie ei nää Adenaa ennen ruokatuntia ja kun hän tulee ruokalaan Adena ja muu porukka on jo siellä. Hän epäröi pitkään, mutta lähtee kumminkin hitaasti kävelemään pöytää kohti. Hänen kävellessään hän huomaa Millan ystävineen vähän taaempana. Hän kävelee porukkansa ohi vilkaisemattakaan heihin ja jättää heidät hämmentyneinä taakseen mennessään Millan viereen istumaan.Milla ja muut ottavat Melanien ystävällisesti vastaan, mutta ihmettelevät miksei hän ole oman porukkansa kanssa. Melanie kuittaa kysymykset hänen ja Adenan mahdollisesta riidasta hymyillen ja heilauttaen kättään kevyesti.

Koulun jälkeen Melanie on lähdössä kotiin, kun Adena pysäyttää hänet pihalla. Adena tivaa häneltä, mikä häneen on mennyt. Melanie syyttää Adenaa siitä, ettei tämä onna hänen olla oma itsensä ja hyväksy häntä sellaisena, kuin hän on. Heillä menee välit poikki.

Aluksi Melanie on onnellinen. Hän viihtyy Millan ja muiden kanssa ja ottaa ulkonäkönsä äärimmäisen rennosti. Mutta kun hän ei ole yli kuukauteen ollut väleissä parhaaseen ystäväänsä se alkaa näkyä. Hän vilkuilee Adenea koulussa ja muistelee heidän uhteisiä hetkiään. Hänestä tulee hiljainen ja hän on usein omissa maailmoissaan. Pian hän huomaa olevansa onneton ja Milla huomaa sen myös.

Milla pitää Melanielle vakavan puhuttelun ja käskee häntä sopimaan välinsä Adenan kanssa. “Et ole nytkään oma itsesi ja menetit myös hyvän ystävän. Mikään ei ole sen arvoista!”

Vielä samana iltana Melanie soittaa Adenalle ja pyytää häneltä anteeksi. He puhuvat pitkään ja ovat molemmat pahoillaan käytöksestään. He sopivat riidan ja puhelun lopuksi Melanie pyytää, että he voisivat tavata seuraavana päivänä koulun lähellä olevassa kahvilassa. Niin että myös Milla on siellä. Adena aikoo kieltäytyä, mutta myöntyy, sillä pakko kai se on jossain vaiheessa tehdä.

Kun he sitten tapaavat kahvilassa Melanie istuttaa heidät alas esittelee heidät toisilleen ja toteaa, että vaikka he eivät siitä pitäisi he kumpikin ovat hänen hyviä ystäviään ja hänelle tärkeitä ja heidän on vain hyväksyttävä se.

Keskustelu on aluksi vaivaantunutta, mutta vähitellen se lähtee liikkeelle. Milla ja Adena huomaavat että heillä onkin yllättävän paljon yhteistä ja he tulevatkin hyvin toimeen.

Kaikista kolmesta tulee hyvät ystävät. Melanie on yhdistänyt heidät ja samalla löytänyt oman tyylinsä, joka on tavallinen, mutta johon kuuluu suloisia yksityiskohtia ja hänen näköisiään vaatteita. Loppujen lopuksi ystävyys täysin erilaisten ihmisten kesken ei ollutkaan mahdotonta.
 

By: Nona Kuha

 Tämä on siis lyhyesti romaani, jonka toivottavasti ehdin jossain vaiheessa kirjoittamaan romaaniksi saakka. Saa nähdä riittääkö aikaa ja kärsivällisyyttäkin (:

Tähtistailaaja-kilpailun lopulliset kuvat.

 Costumen Tähtistailaaja-kilpailun toinen osa on nyt vihdoin saatu päätökseen. Tehtävä oli erittäin mielenkiintoinen ja antoisa, se tuotti päänvaivaa ja stressiäkin, mutta oli lähinnä ihanaa päästä taas toteuttamaan itseään asujen luomisen muodossa. Alkutaipaleella oli hieman haasteita työn aloittamisen kanssa, mutta kun se lähti käyntiin se sujui oikein hienosti.

Tehtävän parissa riitti paljon puuhaa, johon kuului teeman, kuvauspaikkojen, tyylien ja asujen valintaa, niihin inspiraation hakemista luontoretkien, kuvien, piirtämisen, huoneen järjestyksen muuttamisen ja metroajeluiden avulla, kirppikseltä aarteiden etsimistä ja kaksi puuhantäyteistä kuvauspäivää kuvan valintoineen.

Olen siis itse suunnitellut kuvien asut, kuvauspaikat ja teeman ja olen myös kuvissa mallina. Kuvaajana toimi hyvä ystäväni Liisa Moshnyakova, suuret kiitokset hänelle!
Teemana on rakkaus ja siitä kolme eri ulottuvuutta.

Nuori, romanttinen rakkaus:

 

Tässä kuvassa on haettu tuoreesta, suloisesta rakkaudesta syntyvää onnea ja iloisuutta.

Kuvauspaikaksi on valittu avoin pelto, sillä asuun kuuluu letit päässä kesäisellä pellolla kuljeskelun tuomat viattomat ja huolettomat mielikuvat. Halusin asuun kirkkaita vaaleanpunaisen sävyjä ja valkoista, joiden seuraksi neutraali beessi sopii hyvin. Tahdoin siihen myös pitsiä, jota sain sitomalla letin pitsinauhalla.

 Varttunut, naisellinen rakkaus:

Tämäkin kuva on onnellinen, muttei enää niin huoleton, kuin edellinen. Asu kuvastaa naista, joka on syvästi rakastunut, mutta ei avoin, vaan kätkee sieluunsa salaisuuksia. Kuvauspaikka on metsän siimeksessä, jossa voi eksyä, kuten rakkauden sokkeloihin

Menetetty rakkaus:

Tähän kuvaan olisin halunnut dramaattisen tumman pilviverhon ja rajun tuulenpuuskan, mutta mitään ukkosta ei toiveistani huolimmatta ole näkynyt, joten odottelusta huolimatta täytyi kuva ottaa aurinkoisella säällä. Asu on haikea ja surumielinen, mutta samaan aikaan vahva. Se viestittää että: "ei se mitään, tästä selvitään kyllä". Huivi on asuun rento lisä, joka tuo omanlaistaan turvaa ja se on myös asun väripilkku.

Nyt kun kuvat ovat valmiit ja lähetetty on aika jäädä odottelemaan tuloksia. Toivon parasta kaikille kilpailijoille, sillä kaikki ovat erinomaisia.
Itse toki toivon pääseväni jatkoon, mutta olen ylpeä jo siitä, että pääsin näinkin pitkälle!

Aurinkoa

Ihanan aurinkoiset säät ovat saapuneet Suomeen. Ja toivottavasti pysyvätkin täällä ainakin maanantaita lukuunottamatta, sillä silloin olisi suunnitteilla ottaa stailaaja-kilpailun viimeinen kuva. Ennen sitä ja sen jälkeen on kuitenkin paljon aikaa löhöillä auringossa ja syödä jätskiä, niinkuin tänäänkin projektityötä tehdessä.

Aurinko on houkutellut niin ihmiset kuin ötökätkin pois koloistaan ja saanut pihanurmet pullahtamaan täyteen voikukkia.

Asuja suunnittelemassa

Tähtistailaaja-kilpailun asujen suunnittelussa on edetty jo valtavasti ja kaksi ensimmäistä asua on jo kutakuinkin valmiina. Viimeisestäkin on idea, mutta lainaan sitä varten vaatteita ystäviltäni (paita on vielä hakusessa) ja pääsen sovittamaan vasta huomenna, joten sen kohdalta ei mitään ole lyöty lukkoon. Alla jonkinlaiset kuvat kahdesta ensimmäisestä asusta sellaisina, kuin ne nyt ovat.

Sain suostuteltua ystäväni Liisan huomenna kuvaamaan asut, mutta sitä ennen niitä pitää vielä hieman hioa. Lopputulosta odotan jännityksen ja innon sekaisin tuntein.

Kirppis löytöjä !!

Tämän päiväinen kirppisreissu Helsingin Jäähallilla oli erittäin hyvä. Löytyi paljon kaikkea kivaa, ja olisi varmaan löytynyt vielä paljon enemmänkin, mutta nyt tyydyn näihin, mitä jo löytyi. Tässä osa aarteista:

Aivan ihanat kengät, jotka heti sisään astuessani osuivat silmään.

Hinta: 7€

Tämän nappasin, kun joku palautti sen sovitettuaan takaisin rekkiin. Ihana kangas ja istuu täydellisesti.

Hinta: 3€

Tosi rento musta liivi, jossa on hapsut.

Hinta: 1€

Hy väkuntoinen, iso jä värikäs huivi.

Hinta: 1€

Kaveri osti shortsit, jotka ei sille käynytkään, joten sain ne.

Söpö sininen rurusettitoppi, joka lähti vielä matkaan, kun jo "riitti".

Hinta: 3€

Lisäks ostin jonkun jakun tapasen, hameen, mekon, neuleen yms.

Tähtistailaaja-kilpailu ~Inspiraatiota.

Viimeviikolla rupesin kunnolla miettimään Costumen Tähtistailaaja-kilpailun tehtävää.

Ihan ensimmäisenä siivosin ja uudelleen järjestin huoneeni, sillä kun huone on järjestyksessä niin ajatuksetkin luistavat paremmin. Otin seiniltä pois kaikki piirustukset ja järjestin ikkunan eteen tilaa. Pistin pöydän lähelle käden ulottuville kaikki luoviin tehtäviin tarvittavat välineet, nyt kun kesä ja kesäloma lähestyy niille on paljon käyttöä.

Sitten rupesin ideoimaan teemaa. Idea teemaan syntyi miettiessäni projekstiviikon kirjoitelmaani tulevaa päähenkilöä, joka käyttää tyylissään paljon pastellivärejä, pitsiä, söpöjä hameita yms. Teemana on rakkaus, sillä rakkauteen ja romantiikkaan ehkä usein liitetään pitsit ja vaaleanpunainen, mutta omasta mielestäni se on paljon muutakin. Kuvissa tulee olemaan kolme erilaista kosketusta rakkauteen. Saatte miettiä niitä jo nytten, mutta kerron ne vasta lopullisten kuvien yhteydessä.

Teeman lisäksi olen jo päättänyt kuvaus paikatkin, noin niinkuin suurinpiirtein. Kaikki kuvauspaikat ovat lähellä luontoa, mutta silti aika erilaisia. Ensimmäinen on aurinkoinen pelto, avara ja huoleton.

Toinen on metsä, syvä ja vehreä.

 Kolmatta en nyt päässyt kuvaamaan, mutta se on kallioinen meren ranta, tuulisa ja tyrskyinen.

Tänään piirrän asuista niiden linjoja kuvaavat luonnokset ja huomenna lähden kirppikselle metsästämään asuihin sopivia aarteita. Sitten yhdistelen asut ja mietin muun stailauksen valmiiksi.

Novelli kilpailu.

Pääsin Asessori Torsti Koskisen kirjoituskilpailun Helsingin yläkoulujen novellisarjassa neljännelle sijalle.

Jeeee (: !!

Tein novellin alunperin aiheesta elämäni tärkein tuki. Se kertoo nuoresta tytöstä, joka joutuu huolehtimaan pikkuveljestään, kun vanhemmat eivät rakasta tarpeeksi välittääkseen.

Pidä huolta.

Kävelen hiljaista koulun käytävää, ja askeleeni kopisevat kylmään kivilattiaan. Avaan raskaan solun oven ja kuljen ohi sotkuisten naulakoiden oven sulkeutuessa hiljaa perässäni. Kurkistan luokkaan. Vanhanais opettaja pyyhkii taulua ja laittaa tavaransa kulahtaneeseen ruskeaan laukkuun. Koputan kevyesti oveen, mutta opettaja ei kuule sitä. Koputan uudelleen, hieman kovempaa ja tällä kertaa opettaja laahustaa avaamaan. ”Mitä teet täällä näin myöhään?” opettaja kysyy kohottaen kulmiaan. ”Jäi kirjat…” mumisen hiljaa. ”Sentään jotain koulunkäyntikin kiinnostaa…” opettaja huokaisee ja päästää minut luokkaan. Haen kirjat pulpetistani ja sullon ne reppuuni. ”Hei sitten, nähdään huomenna!” opettaja huikkaa perääni, kun lähden.

Kiedon takin tiukemmin ympärilleni, ulkona on kylmä ja lumi narskuu kenkieni alla. Kiiruhdan askeleitani, kun kuljen tienviertä eteenpäin. Käännyn soratielle. Hengitykseni huuruaa ja taivaalta leijuu suuria lumihiutaleita, jotka tarrautuvat puiden oksiin ja jäävät niihin kimaltamaan. Jo kaukaa kuulen ääniä. Vihaisia huutoja, joista en erota sanoja, enkä merkitystä. Kaivan kohmeisin käsin avaimen repustani. Avaan oven ja paiskaan sen kiinni perässäni. Heitän takin ja kengät eteisen nurkkaan. Hiljalleen niissä oleva lumi sulaa lattialle hyiseksi lätäköksi.  Painan kädet korville ja juoksen yläkertaan.Sulkeudun huoneeseeni pakoon ympäröivää maailmaa, laitan kuulokkeet korviin ja musiikin täysille. Istun sängylleni huoneen nurkkaan. Musiikki peittää osan äänistä, mutta kovimmat huudot ja kolahdukset kuuluvat silti läpi.

Kyynel vierähtää silmäkulmastani ja valuu kylmänä poskeani pitkin. Katson, kuinka kahva painuu hitaasti alas ja ovi avautuu naristen. Pienet pojan kasvot kurkistavat oven raosta. "Tule vaan Vili" kuiskaan ja pieni poika tulee sisään, sulkee oven ja kömpii viereeni sängylle. Silitän kevyesti hänen selkäänsä. Hänen punaisista silmistään ja kyynelten tahrimista kasvoistaan näen, että hän on itkenyt.

Vili katsoo minuun suurin tummanruskein silmin ja kuiskaa ääni väristen "Äiti ja isi riitelee taas. Pelottaa", hän mutristaa suutaan ja tarttuu pienillä käsillään neulepaitani helmaan "Eikö ne rakasta meitä enää?" Huokaisen syvään ja rutistan Viliä lujasti "Kyllä ne meitä rakastaa. Niillä on vaan aikuisten juttuja, joista ne on vähän eri mieltä." Vili hymyilee vähän "Toivottavasti ne aikuisten jutut menee pian pois. On ikävä äitiä ja isiä." Hän painaa päänsä kylkeäni vasten.

Katson kaukaisuuteen pää täynnä ajatuksia. Ennen kaikki oli hyvin, olimme onnellisia. Isä ja äiti rakastivat toisiaan ja meitä. Mitä ikinä tapahtuikaan, saatoin aina olla varma, että perheeni oli tukenani. Mutta sitten tulivat riidat ja kun ne pääsivät vauhtiin, se oli kuin pyörremyrsky tai hurrikaani, jolta ei voinut paeta. Se tarttui kiinni raudanlujalla raivokkaalla otteellaan ja vei mukanaan kaiken. Se muutti koko elämän. Aluksi yritin hillitä riitoja, mutta kun ne kävivät väkivaltaisiksi, päätin pitää Vilin kaukana niistä. Tapelkoot keskenään niin kauan,  kun eivät meihin koske. Vähitellen äänet alhaalla hiipuvat, ja niiden lakattua kuulumasta nukahdan.

Oveen koputetaan ja sen takaa kuuluu äidin tekopirteä ääni, jonka taakse kätkeytyvät väsymys ja huoli "Milla, herätys! Aamupala on valmis! Nouse, niin ehdit syömään ennen koulua!" Nousen sängystä. Minulla on yhä eiliset vaatteet ylläni. Ajattelen vaihtavani ne, mutta katseeni osuu lattialla koskemattomana lojuvaan reppuun. Läksyt... Kaivan kirjat esiin ja avaan ne huokaisten. Läksyt ovat helppoja ja saan ne pian tehtyä. Sullon kirjat takaisin reppuun kävellessäni portaita alakertaan.

Äiti on kattanut aamupalan pöytään ja ilmassa leijuu tuoreen sämpylän tuoksu. Vili istuu pöydässä syöden suurta sämpylää ja äiti kaataa keittiössä itselleen kahvia. Vedän pöydän alta tuolin itselleni, mutta se kaatuukin rämisten lattialle. Äiti kääntyy säikähtäen katsomaan. Kahvipannu hänen lädestään putoaa lattialle ja särkyy helisten. Äiti kumartuu keräämään lasin sirpaleita ja kun menen hänen avukseen huomaan, kuinka hän vaivihkaa pyyhkii kyynelet silmistään.

En tiedä, mitä eilen on tapahtunut, eikä kukaan meistä mainitse sitä sanallakaan, mutta en voi olla huomaamatta rosoista jälkeä seinässä, klommoa parketin muutoin sileässä pinnassa ja roskiin piilotettuja puun säleitä. Yksi keittiön pöydän puutuoleista puuttuu. Sysään syrjään ajatukset eilisestä. Se mitä on tapahtunut, tapahtuu tai tulee tapahtumaan, ei kuulu minulle, enkä voi siihen vaikuttaa. Pakotan kasvoilleni hymyn ja silmiin iloisen tuikkeen, kun selitän tulevasta päivästä äidille. Tyhjiä, merkityksettömiä sanoja ja ilme vain naamiona kasvoilla.

Kun eteisessä vedän nurkkaan heittämäni kengät jalkaan ja laitan takkia päälle Vili tulee luokseni. Kyykistyn niin, että kasvoni ovat hänen kasvojensa tasalla. Hän ottaa kasvoni pieniin käsiinsä ja katsoo minua totisena. "Älä mene" hän sanoo suu pelkkänä viivana "jää tänne." Hänen äänensävynsä on lähes käskevä, mutta sanat on silti tarkoitettu pyynnöksi. En ole varma, koskeeko pyyntö tätä hetkeä vai jotain muuta,  mutta en ehdi jäädä miettimään sitä. Jollen lähde nyt, myöhästyn koulusta. Otan Vilin kädet omiini ja katson häntä päättäväisesti silmiin "Menen nyt kouluun, mutta tulen koulusta suoraan kotiin ja tehdään sitten jotain kivaa, jooko?" En jää odottamaan vastausta, vaan pörrötän Vilin päätä ja lähden. Sydäntäni kirpaisee jättää Vili yksin tyhjään eteiseen, kotiin, josta lämpö ja rakkaus on jo aikaa sitten kaikonnut.

Koulussa ajatukseni harhailevat, enkä pysty lainkaan keskittymään opetukseen. Paras ystäväni Anni luo minuun huolestuneita katseita ja yrittää kysellä, mikä minua vaivaa. Hymyilen, ei mikään, kaikki on hyvin. Esitän vahvaa, mutta sisältä olen hajalla, sirpaleina. On kuin sanoisi ehjäksi lasia, jonka palat on vain heikosti liimattu yhteen niin, että vesi väistämättä valuu lasista pois. On vain ajan kysymys, milloin lasi on tyhjä, mutta mitä sitten käy? On kuin aika olisi pysähtynyt. Aivan kuin sekin pelkäisi tulevaa. Istun pulpetissani kuunnellen opettajaa toisella korvalla ja piirrellen vihkoni reunaan värikkäitä kuvioita. Kuviot eivät merkitse mitään, ne ovat vain viivoja paperilla, mutta kynän liike ja hiljainen ääni, joka siitä kuuluu rauhoittavat minua.

Kuluu ikuisuus ennen kuin koulu loppuu, mutta sekin aika koittaa. Puemme Annin kanssa takkeja päälle "Tulisitko meille tänään?" hän kysyy hymyillen. "Lupasin Vilille mennä suoraan kotiin." sanon ja kohautan hartijoitani anteeksipyytävästi. "Ai..." Anni kuulostaa pettyneeltä "Huomenna pääsisin", kiirehdin sanomaan. "Huomenna sitten", Anni sanoo ja hymyilee. Pihalla tiemme eroavat, hän lähtee omaan suuntaansa ja minä kotia kohti.

Äänet kuuluvat taas jo kauaksi, mutta tänään niissä on jotain outoa. Jotain, mitä ei ole ennen kuulunut. Aivan kuin äänten vyöryyn olisi liittynyt joku kokonaan uusi ääni. Se saa minut huolestumaan. Mielessäni herää pelko, joka saa minut juoksemaan. Liukastelen kenkieni osuessa sileisiin, kevyen lumen peittämiin jäisiin alueisiin. Pelko kuplii vatsassani ja leviää koko kehoon, mutta en anna sen sumentaa mieltäni, en enää. Lasi ei enää vuoda, sillä se on viimein tyhjä. Tulen ovelle ja riuhtaisen sen auki.

Näky on sokaiseva, jähmetyn paikalleni ja on, kuin olisin unessa. Jonain ulkopuolisena tarkkailijana. Näen pienen pojan, joka on ahdistettu seinää vasten murrettuna, särjettynä ja ilman voimaa sanoa tai tehdä mitään. Pojan edessä seisoo mies raivoissaan, hyökäävänä, käsi kohotettuna lyöntiin ja sormet liian tiukasti pojan ranteen ympärille kierrettyinä. Tuo mies oli pojan isä, kunnes vihan täyttämä tumma pilvi ympäröi hänen sydämensä, kovetti sen ja ajoi pois rakkauden. Kauempana heistä istuu nainen, nojaten käteensä. Hän on kääntänyt katseensa pois ja vain yksi pieni kyynel vaeltaa hänen poskeaan pitkin. Tuo nainen oli pojan äiti, mutta hän on unohtanut lämmön, unohtanut empatian ja lopulta unohtanut itsensä.

Vilin päästämä ääni ikään kuin herättää minut. Se ei ole huuto, vaan pikemminkin kuiskaus, joka tunkeutuu unenomaisen harson läpi saaden minut toimimaan. Syöksähdän eteenpäin isän ja Vilin väliin "Lopeta" huudan "LOPETA" Isku tulee kovaa ja se osuu suoraan kasvoihini. Puren isää käteen ja hän irroittaa otteensa Vilistä. Nostan Vilin pystyyn ja ohjaan hänet eteiseen. "Pistä kengät jalkaan." käsken ja haen hänen takkinsa. Isä huutaa ja lyö seinää. Äiti seuraa sivusta. Autan takin Vilin päälle. Isä käskee tulemaan takaisin, olemaan lähtemättä, mutta ei lähde peräämme, antaa vain meidän mennä, kadota näkyvistä.

Katson Viliä, hän on kylmissään ja tärisee. Hänen kasvoihinsa ja kaulaansa on punaisen sekaan ilmaantunut tummia mustelmaisia läikkiä. Vasta nyt mietin tilannettamme. Ulkona emme voi pitkään olla, joten nyt on päästävä sisälle. Kotiin emme kuitenkaan voi mennä. Ei, se ei tulisi kuuloonkaan! En keksi muutakaan, joten soitan Annille. Hän ei vastaa, mutta päätän kuitenkin, että menemme heille. Ystäväthän auttavat hädässä,  eikö niin?

Soitan ovikelloa, kuulen kuinka se pirahtaa oven toisella puolen. Vili seisoo vieressäni ja pitää kädestäni kiinni. Kuulen askelia oven takaa ja pian Annin äiti tulee avaamaan. Hän näyttää samaa aikaa hämmästyneeltä ja kovin huolestuneelta astuessaan syrjään ovansuulta, päästäen meidät sisälle. Hän sulkee oven perässämme ja jää odottamaan, että otamme takkimme ja kenkämme ja seuraamme häntä olohuoneeseen. Annin äiti katsoo minua kysyvästi "Mitäs teille on käynyt?  Soitanko isänne hakemaan teitä?" Pudistan tarmokkaasti päätäni "Ei. Se oli isä." Annin äidin suu loksahtaa auki. Hän tulee halaamaan meitä "Voi ei! Ei hätää, nyt kaikki on hyvin.  Anni on Mistin kanssa ulkona, mutta hän tulee kohta. Olette varmaan nälkäisiä? Minun täytyy soittaa pari puhelua." Hän lämmittää meille makaronilaatikkoa ja jättää meidät syömään mennen viereiseen huoneeseen puhumaan. Olemme nälkäisiä, keskitymme syömään ja pian lautasemme ovat tyhjät ja vatsamme täynnä.

Annin sisko oli muuttanut kotoa joitain vuosia sitten ja hänen entinen huoneensa on tyhjillään, joten meille laitetaan sinne patjat. Anni tulee kotiin ja kerron hänelle tapahtumista Vilin katsoessa lastenohjelmia. Kun illalla menemme nukkumaan ja Vili ottaa pitkähihaisen päältään huomaan, että hänellä on olkapäässään suuri mustelma, johon verrattuna kasvojen ja kaulan jäljet eivät ole mitään. Olkapää on myös turvonnut ja näyttää todella kipeältä. Mietin, miksei Vili ole sanonut mitään. Hän sujahtaa peiton alle ja päätän miettiä asiaa huomenna. Nyt Vilin täytyy nukkua. Itse kietoudun peittoon, istuudun nojaamaan ovea vasten ja suljen silmäni. En nukkuakseni, mutta torkkuakseni.

Nukumme myöhään seuraavana päivänä. Ja kun heräämme, Annin äiti on tehnyt meille ruhtinaallisen aamiaisen. Ovikello soi, kun olen tunkemassa paistettua pekonia suuhuni. Sisään tulee kaksi keski-iän paikkeilla olevaa maailmaa nähneen näköistä naista. Naiset puhuvat ensin Annin äidin kanssa olohuoneessa ja kutsuvat sitten minut sinne. Katson Viliä ja menen sitten vastahakoisesti heidän luokseen. Olen hermostunut ja vilkuilen Viliä. Naiset kyselevät minulta eilisestä ja vanhempien riitelystä. Välillä he luovat toisiinsa merkitseviä katseita. Mietin, miksi nämä naiset ovat täällä ja kyselevät minulta outoja kysymyksiä, mutta vastailla parhaani mukaan.

Seuraavat kolme kuukautta asumme Annilla. Päivisin käyn koulussa ja iltaisin olen Vilin kanssa. Anni on paljon kanssani. Hän kuuntelee huoleni ja yrittää parhaansa mukaan piristää. Pian tulomme jälkeen kävi kuvaaja, joka otti kuvia Vilin olkapäästä, kasvoista ja kaulasta ja minun kasvoistani, joihin oli myös huomaamattani tullut suuri mustelma. Myöhemmin aina välillä joku kävi katsomassa meitä ja kyselemässä. Kasvot vaihtuivat, mutta kysymykset olivat aina samoja tai saman kaltaisia. Päivät kulkivat samaa rataa. Oli, kuin olisimme jonkinlaisessa välitilassa. Olimme pelastuneet uppoavasta veneestä, mutta emme olleet vielä löytäneet vakaata maata jalkojemme alle.

Istumme Vilin kanssa olohuoneen lattialla tehden palapeliä, kun ovikello soi ja joku tulee sisälle. Kuulen jännittynyttä puhetta ja pian Annin äiti tulee olohuoneeseen kahden naisen kanssa. Naiset ovat samoja,  jotka kävivät ensimmäisinä katsomassa meitä ja kyselemässä. Naiset pyytävät meitä keräämään tavaramme. Katson heitä kummastuneena. Annin äiti hymyilee rohkaisevasti, joten tottelen. Meidät viedään taksiin ja toinen naisista tulee mukaamme, kun taksi lähtee. Nainen puhuu meille, mutta en ymmärrä, mitä hän sanoo. Uusi perhe, kolme lasta ja koira, omat huoneet. Vähitellen minulle valkenee, että meitä viedään johonkin perheeseen ja että meidät jätetään sinne. Asumaan.

Ajomatka kestää pitkään,  monia tunteja. Vili nukkuu ja minä katson, kuinka maisemat vilistävän ikkunan ohi. Metsät vaihtuvat pelloiksi ja pellot kyliksi ja kaupungeiksi. Vihdoin erään kaupungin laitamilla taksi kääntyy mukavan oloiselle omakotitaloalueelle. Talo, jonka pihaan taksi ajaa on kutsuva. Sen seinät ovat punaruskeaa tiiltä ja katto musta. Ikkunanpieltä reunustavat lehdettömät ja lumiset köynnökset ja sisältä loistaa lämmintä valoa. Piha on myllerretty. Lumessa risteilevät monet eri kokoiset ja -muotoiset jäljet. Pihan halki menee polku, jonka viereen on rakennettu lumilyhtyjä. Talon seinän viereen on tehty lumimaja ja toisella puolen pihaa seisoo lumiukko.

Istumme vieraan ruokapöydän ääressä, Vili on painautunut kylkeeni ja minä istun hiljaa kädet sylissäni. Meidät tuonut nainen on lähtenyt. Nyt edessäni seisoo toinen nainen. Muistan nähneeni hänet aijemminkin, mutta vain hämärästi. Hän on mukavan näköinen. Hieman pyöreä, kihara tukkainen ja päivettynyt. Hän tarjoaa meille kakkua ja pullaa, mutta Vili vain puristaa kättäni ja minä kieltäydyn kohteliaasti. Meille esitellään huoneemme, mutta Vili ei tahdo mennä yksin huoneeseensa, joten kun hän menee nukkumaan otan peittoni ja asetun hänen sänkynsä viereen istumaan.

Tämä uusi paikka on kaukana kotoa, joten minun täytyy mennä uuteen kouluun. En enää näe Annia. Aluksi puhumme puhelimessa päivittäin, mutta pikkuhiljaa puhelut vähenevät ja lopulta lakkaavat kokonaan. Koulussa tutustun uusiin ihmisiin, mutta heistä ei tule minulle läheisiä, vaan olen heidän kanssaan vain koulussa. Vili menee päiväkotiin, mutten ole varma, viihtyykö hän siellä, eikä hän vieläkään pysty nukkumaan, jollen ole hänen vierellään. Perheessä on Vilin ikäinen ja vähän vanhempi poika ja minua vähän vanhempi tyttö. Tulen heidän kanssaan toimeen, mutta en koe, että he olisivat perhettäni. Vili sen sijaan on, kuin heitä ei olisikaan. Elämä leijuu paikallaan. Suojelen Viliä, vaikka en edes tiedä, miltä, enkä uskalla elää.

Herään siihen, kun kesäinen auringonsäde loistaa kasvoilleni verhojen raosta. Lintu laulaa sirkuttaa ikkunan ulkopuolella. Vili on jo noussut, joten puen päälleni ja menen keittiöön. Vili istuu pöydässä ja juttelee arasti perheen poikien kanssa. Hämmästyksissäni pysähdyn keittiön ovelle. Muiden toivottaessa huomenet havahdun ja otan aamupalaa. Myöhemmin, kun ruokailun jälkeen etsin Viliä en näe häntä missään. Menen ikkunaan katsomaan, josko hän olisi ulkona. Ja sielä hän onkin, leikkimässä poikien kanssa. Hämmennyn, mutta hymyilen ja pitkästä aikaa otan rauhassa kirjan ja luen sitä miettimättä mitä tekemistä Vilille keksisin.

Illalla tulen pesemästä hampaita ja menen Vilin huoneeseen, mutta hän onkin jo nukahtanut. Vedän peiton hänen paljaiden jalkojensa päälle, ja hiljaa poistun huoneesta. Ensimmäistä kertaa menen omaan huoneeseeni ja omaan sänkyyni ja nukun kunnon yöunet. "Nyt Vilillä on kaikki hyvin" ajattelen. "Enää en ole vahva hänen vuokseen, vaan aion elää itseni vuoksi" päätän ennen, kuin nukahdan.

Hatunnosto kaikille, jotka jaksoivat lukea ja kertokaa toki, mitä piditte.

Pinksuu

Pinksut farkut ja pinksuja muffineita pinksuissa vuuissa.

Kuinka vaikeaa voi olla muffinikuorrutteen tekeminen?

No, ehkä yritystä ei vaan ollut tarpeeksi näidenkään Daim-sitruuna-muffinien tekemisessä, mutta hyvää ainakin oli. :3(((

Euroviisut 2014

Euroviisujen katseluu kera dipattavien!! <3

Ukrainalla on hieno hamsterin pyörä, haluun tollassen mun huoneeseen!

Saksan edustajalla oli ihana takki, kukkaa ja nahkaa, mii tahtoo :3

Ruotsin biisi on oikeestaan aika kiva ja ihana tausta!

Ihan ok:han toi Suomenkin biisi on (:

Ja 11 sija!

Espanjan biisi on kiva ja ainakin nimi jää mieleen.

Tykkään Unkarin biisistä ja aihe on tosi koskettava. 

Tanskalla on tavallaan kivan iloinen ja hauska biisi.

Itävalta voitti ja siihen vaikutti varmasti paljon kantaa ottava laulaja, mutta biisi oli myös hyvä ja esitys hieno. On hienoa, että on mies ja tahtoo pukeutua naiseksi, mutta silti säilyttää partansa, jotta kaikki tietäisivät, että kyseessä on mies.

Kiitos mahtavista vuoden 2014 Euroviisuista, pidin kovasti todella monesta biisistä.