Päädyin vahingossa katselemaan vanhoja kuvia, etenkin viime kesältä. Pakko sanoa, että olen jo pitkään ollut koukussa valokuviin ja niiden ottamiseen. Valokuva pysäyttää, se on vangittu hetki jostain kauniista todellisuudesta, joka meiltä yleensä jää tyystin huomaamatta. Se herättää henkiin tunteita, hämmästystä ja ihailua. Etenkin ihanista hetkistä ja kokemuksista itse otetut kuvat tuntuvat korvaamattoman arvokkailta. Kuvan lisäksi niihin sisältyy muisto, joka säilyy ikuisesti.
Itse nautin suunnattomasti siitä, kun kohtaan kuvattavan tilanteen, joka jo kuvaus hetkellä on ihana. Asettelusta, kuvakulman miettimisestä, jatkuvasta testaamisesta ja aina vain uusien kuvien ottamisesta, yrittäessäni saada kuvasta mieleistäni. Ja etenkin siitä, kun käytössäni on hyvä kamera. Hienosäätämisestä ja täydellisestä keskittymisestä. Siitä, kun kuva lopulta loksahtaa paikalleen ja sen katsominenkin jälkeenpäin liikauttaa sydäntä.
Parasta kuvaamisessa on se, ettei kuva voi olla huono, kun se on ottajansa näköinen.
